"Rakkaalla lapsella on monta nimeä" on monella tapana sanoa. Oma nimeni on kuitenkin niin lyhyt ja ytimekäs, ettei se taivu nokkeliin lyhennelmiin tai muihin muotoihin. En ole myöskään niin hyvä jätkä, että minua kutsuttaisi sukunimellä tai siitä muodostetuilla variaatioilla. Siispä kutsumanimet on löydettävä ihan muista paikoista.
Viime vuonna tutustuin nykyiseen hyvään ystävääni, joka viittaa minuun sanoilla "tyyppi" tai "urpo". "Tyyppi" juontaa juurensa siihen, että minä kutsun häntä nimityksellä "dyyd". Suomennos on siis mitä osuvin. "Urpo" taas kertoo yleisestä luonteestani. Möläytän ennen kuin mietin enkä ole aina perillä asioista. Olen alkanut menettää otteeni entisestä terävämielisestä tytöstä, joka osasi kertoa vastauksen yhteen jos toiseenkin kysymykseen. Nyt lähinnä jumitan ja kaivan esiin älykkään puhelimeni, joka mietiskelee ja muistelee puolestani. Kuulostaa passivoivalta.
Herrashenkilö vakuutti aluksi, ettei ole juurikaan lässyttäjäihminen. Lässytykseksi miellän parisuhteessa jo hellyttelynimien käytön. Tähän mennessä minulle on keksitty ainakin viisi nimitystä, joskin yleisimmin ovat käytössä "homssuli" ja "pikkupapu". Ensimmäisen hän keksi sinä päivänä, kun homssuilin mustassa, virttyneessä ja venyneessä teepparissa sekainen nuttura päässäni. "Näytät ihan muumihahmolta", oli kommentti. "Jaa, mikäs minun nimeni on?", kysyin. Homssuli oli sillä sinetöity.
Pikkupapu on puolestaan jokin ihan tuulesta temmattu hömppänimi, joka olikin mielestäni ihan hellyyttävä. Kyllähän minä olen vähän matala - ainakin häneen verrattuna. Tykkään myös ruoasta - pavut mukaanlukien!
Muiden ystävien kanssa tutuksi ovat tulleet niin "älsklingit" kuin "murmelitkin". Voisi aikalailla sanoa, että you name it, kyllä minä vastaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti